Parahin paronini Earl Grey oli jotenkin pamauksesta ja yläilmoihin kohoamisestamme niin pöllämystynyt, ettei ollut uskoa meidän todellakin liitelewän ilmojen teitä. Hä solkotti jotakin, että muka paraikaa karauttaisimme hewosinemme metsästysmajamme perässä. Minun piti melkeinpä roikottaa häntä kaiteesta, jotta hän olisi ymmärtänyt, että täällähän me todellakin killotimme.

Mutta eipä aikaakaan, kun kuuloaistimme täyttyivät piinaavasta jumputuksesta, Paronitar Joensuu ja Mac Arska siellä jylskyttivät … saunan ovea. -”Avatkaa, avatkaa…” kuuluivat parahdukset. Mutta meilläpä kaikilla muilla, Welho Pölönen nyt etunenässä oli huoli meidän kaikkien turvallisuudesta.

Oiva majan mekaanikko,
kiiruhti tupamme nurkkaan
sorvaaja särmä suloinen,
jolkotteli nurkast kurkkaan.

Siellä hääri ylen määrin,
joka kohdan kolkutteli.
Aikansa kun tukkaa repi,
itsellensä kaljun teki.

Vaan kohta meidän kelpo miesi,
ratkaisun pulmaan tiesi.
Kädet viuhtoi, leiskui mieli,
onneksi ei kärkäs kieli.

Hirvensarvet alas tuosta,
siitä köysi alkaa juosta.
Köyden päähän taulu eräs,
roikkuu kiinni majan peräs.

Köyden vielä kiristämme,
näin me ajon tiristämme.
Ollos hyvä sä paroni.
Sä oletkin nyt kapteeni.

Jäimme Earl Greyn ja Herkon ja Jeevesin kanssa tuijottamaan Welhon wärkkiä. Toden totta, seinällä roikkuneista hirvensarvista oli hän nyt loihtinut meille ruorin metsästysmajamme ohjaamiseen.

Annoimme vahtivuoron perämiehillemme, Herkolle ja Jeevesille ja lösähdimme tuvan divaaneille nauttimaan ansaitusta lewosta ja whiskylasillisista. Meistä kelpo paroneista oli siis tullut kelpo kapteeneita!